Patsasbongarin luonnollinen kiinnostuksen kohde on matkustaminen. Ensin pitää tietää Minne olemme matkalla, niin kuin kysyy Petri Kiviniemen teos Akaan Viialan Hirvialhon koulun katolla. Luonteva koulumatkan taittotapa on polkupyörä, joten teos jatkuu kolmiulotteisena ja liikkuvana koulun pihalla.

Minne olemme matkalla on metallisiluetti. Taiteilija kertoo: ”Silhueteilla on olemassa pitkä historia, elokuvan alkuajat… varjoteatteri ym. Silhuetteja paperista leikkaavia taiteilijoita tapaa tai näkee yhä harvemmin huvipuistoissa. Nuoruudessani kotimme seinää koristivat perheestämme tehdyt silhuettihahmot…taitoa vaativa laji, leikata saksilla vain ääriviivat. Myöhäisinä kesäiltoina auringon laskiessa katulamppujonon tai puun taakse voimme nähdä niistä vain ääriviivat joiden keskusta on mustaa täynnä…”

Pertti Anderssonin puinen reliefikyltti Juupajoen Kallenaution kestikievarin portin pielessä vie aikamatkalle kestikievarilaitoksen ja kyytikärryjen aikaan. Kuuluisin Kallenaution vieraista oli Zachris Topelius, jolla olikin aikansa matkustusmukavuuksista paljon sanottavaa. Itse Kallenaution tienoita hän kuvasi lokakuussa1833:

“Me sivuutimme Kallenaution, Ponsan ja Oriveden kievaritalojen väliset taipaleet, jotka ovat tunnettuja hirvittävistä mäistään. – “Keskellä saloa on kestikievari Kallenautio, jonka nimi on sopusoinnussa jylhän ympäristön kanssa. Kummallakin puolen on lähes kahden peninkulman pituudelta tasaista kangasmaata ja korkeita mäkiä. Lähimpänä on pohjoispuolella Paha virsta, joka on saanut nimensä siitä, että kolmen virstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja yhtä monta alamäkeä, joista kaksi on niin jyrkkää, että luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatopaikkoja.”

Vuonna 1873 Topelius julkaisi teoksen Matkustus Suomessa, jossa hän pääsi kuvaamaan kyytikärryjen matkustajalle tarjoamia elämyksiä:

”Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista pyörää,akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita lautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puu-resooreilla, useimmin ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs,aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan ruuvilaivankoneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastustansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi,kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengissäsi.”